Meidän tarinamme.

Kuva

Kun tapasimme ensimmäisen kerran tammikuussa 2008, kummallakaan meistä ei ollut aavistustakaan, mihin elämä meitä kuljettaisi. Kävelimme toisiamme vastaan työpaikan käytävällä ja minulle tuli kummallinen tarve kääntyä pois. Vatsassani oli perhosia ja minulle tuli valtavan syyllinen olo, elinhän vielä toisen kanssa avoliitossa. Varsinaista ihastusta se ei ollut, näimmehän vasta ensimmäistä kertaa, emmekä edes tervehtineet toisiamme. Jostain syystä koin kuitenkin hyvin vahvaa syyllisyyttä tilanteesta.

Kuukaudet vierivät, ja lopulta koitti kevät. Huhtikuussa puhuimme ensimmäisen kerran toisillemme. Yhä enenevissä määrin vietimme keskenämme aikaa työpaikalla. Päivän päätteeksi söimme usein tuomiani omenoita pöydillä istuskellen. Parisuhteeni oli tällöin päättymässä, mutta siitä emme puhuneet. Ei tainnut tämä tuleva mieheni edes tietää minun seurustelustani silloin.

Loppukesästä ajauduimme ensimmäistä kertaa yhteiseen illanviettoon. Tai ensimmäisen kerran lainasin kyllä miehelle rahaa kaljakoppaan ja vein hänet samalla matkalla ystävänsä luokse grillaamaan. Sain kutsun liittyä seuraan, muta en tohtinut. Jo seuraavana päivänä tapasimme uudelleen. Siitä alkoivat lähes päivittäiset kävelyretket metsäpoluilla. Kävelyn päätteeksi saatoimme istua vielä useita tunteja yhdessä puiston penkillä ja jutella. Minulla oli pitkästä aikaa onnellinen olo, vaikka pelkäsinkin miehen lähtevän - emmehän me seurustelleet tai olleet ikinä edes kulkeneet käsikkäin. Kunnes pikku hiljaa ajauduin yhä toistuvasti miehen asunnolle yöksi. Tätäkin jatkui viikkokausia ennen kuin totesimme, että tämä meidän tapailumme on tainnut olla seurustelua jo kesästä saakka.

Niin me muutimme yhteisen katon alle, hankimme koiran ja elimme sangen tiivistä parisuhde-elämää. Olimme pitkään vielä samassa työpaikassa, kunnes minä lähdin opiskelemaan. Opintojeni toisena vuonna, miehen juuri aloitettua uudessa työpaikassa, minua vaivasi pitkittynyt syysflunssa. Olo meni koko ajan huonommaksi ja huonommaksi, mutta kuume ei noussut millään. Lopulta iltapäivisin oloni muuttui kuvottavaksi ja olin niin väsynyt, etten jaksanut edes koulussa käydä. Tällöin syykin selvisi. Sitkeäksi luultu syysflunssa olikin pieni ihmisen alku, joka löi kapuloita rattaisiin ja käski tulevaa äitiä rauhoittumaan.

Elämä meni uusiksi. Tytär ei ollut odotettu, mutta muuttui heti ensihavainnosta alkaen toivotuksi. Elämää järjestettiin uusille urille ja odotettiin kevättä, jolloin perheemme kasvaisi. Ja lopulta koitti se päivä, jolloin kuulin pienen, ruman rääkäisyn ja sain nihkeän pienokaisen syliini. Meistä tuli perhe.

Heti raskausuutiset kuultuaan isäni rupesi utelemaan myös hääuutisista. Ei ole, eikä tule. Tiesimme menevämme vielä naimisiin, mutta halusimme rahatilanteemme riittävän vakaaksi ja pienen prinsessamme kasvavan riittävän isoksi. Kun sitten rahatilanne vakiintui ja tytär kasvoi, aloin kuumeisesti odottamaan kosintaa. Odotin sitä syntymäpäivillä, jouluna, juhannuksena ja äitienpäivänä. Painotin miehelle kosinnan romanttisuutta ja asetin hänelle kohtuuttomia paineita. Lopulta hermostuin ja sanoin miehelle, ettei tällä varmaan ollut aikomustakaan kosia. Tästä asiasta taisin huomauttaa useammankin kerran...

Lopulta koitti huhtikuinen perjantai-ilta, jolloin tulin kiukkuisena kaupan ruuhkasta kotiin. Laskin kauppakassit keittiön lattialle ja ihmettelin, miksi mies niin kummallisen näköisenä hiipii keittiöön. "Sähän tiedät, että mä en oo kovin romanttinen..." Joo, niin todellakin tiedän, taisi olla kärkäs vastaukseni. "Mulla olis sulle yksi kysymys..." Ja silloin mies kaivoi esiin sormusrasian, aukaisi sen ja kysyi sen tärkeän kysymyksen. Olin niin häkeltynyt, etten voinut kuin nauraa. Mahdollisimman epäromanttinen kosinta muuttui yhtäkkiä maailman romanttisimmaksi, kun ymmärsin, ettei mies olisi voinut järjestää mitään romanttista niin, etten olisi kosintaa etukäteen arvannut.

Nyt meidän perheemme odottaa kirkollista vihkimistä, yhteistä sukunimeä ja uusia haasteita. Sitä ennen on vielä vajaa vuosi nauttia häiden suunnittelun aiheuttamasta jännityksestä.