Odotin kosintaa koko viimeisen vuoden. Lopulta se tuli, äkkiä ja yllättäen. Kosinta ei ollut kovin romanttinen, mutta juuri siksi niin ainutlaatuinen ja ikimuistoinen. Se ei ollut romanttiseksi pakotettu yritys - pikemminkin miehen tapa ilmaista, että minä olen se, jonka kanssa hän haluaa yhteistä polkua kulkea.
Nyt yhtäkkiä pitäisi järjestää häät, vaikka ensin ajattelimme pitkittää niitä vielä kahdella vuodella. Ajattelimme ensin järjestää prinsessalle pikkuisen sisaren tai veljen. Ajatukset kuitenkin muuttuivat, kun elämässä on tällä hetkellä niin monta muutakin muuttuja. Pienen prinssin tai toisen pikkuisen prinsessan aika on sitten myöhemmin, mikäli Luoja suo.
Nyt olen päivät pitkät selaillut foorumia ja ylikuumentanut puhelintani tutkailemalla Pinterestin aarteita. Ideoita on, toteutus puuttuu. Varmaa on se, että väreinä on valkoista, harmaata ja tehosteena limenvihreää. Pitsi on vahvasti mukana teemassa, kuten ilmeisesti varsin useissa muissakin tulevien vuosien häissä. Yksittäisiä ideoita koristeluun on jo hurjat määrät, mutta kaksi tärkeää asiaa puuttuu.
Meiltä puuttuu kirkko. Meiltä puuttuu myös juhlapaikka. Olen viikon selaillut juhlapaikkoja, ja nyt minusta tuntuu siltä, etten saa toiveitani osumaan yksiin. Minua myöskin epäilyttää se, että toivomamme kirkko olisi mahdollista varata vasta syksyllä. Häitä olisi tarkoitus juhlia toukokuun alussa, joten tiukille taitaisi varausten kanssa mennä. Jos kuitenkin valitsisin toisen kirkon, olisi toivomani juhlapaikka mielestäni liian kaukana. Asia täytynee päättää ensi viikon aikana - ehkä...
Mies makaa sohvalla katsoen jääkiekkoa. Minäkin olen tähän asti kyennyt samaan. Olen jännittänyt sormet ja varpaat ristissä Suomen puolesta kiljahdellen välillä riemusta, välillä pettymyksestä. Nyt ajatukseni ovat toisaalla. Ne ovat pitsisissä purkeissa, morsiuspuvuissa ja kukkasomisteissa. Nyt en kykene seuraamaan, kuinka kiekko lipuu jäällä, vaan ainoastaan huokailemaan kauniiden somisteiden perään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti