tiistai 23. heinäkuuta 2013

Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka...

Kuva

Päätin jo aamulla, että tänään ei ole blogipäivä. Tänään ei vain yksinkertaisesti ole sopiva päivä kirjoittaa. Tai ei ainakaan pitänyt olla. Miksi? Koska valvoin viime yön lähes kokonaan - tahtomattani tietenkin - ja ajatushirviöt alkoivat piinata minua aamuyön hämärinä tunteina. Olin aamulla kahvia juodessani niin uupunut ja niin vahvasti itkun partaalla, että olin lähellä soitella läpi kirkon, juhlapaikan ja kaikki muut varatut kohteet peruakseni tulevat häät. Siksi päätin olla kirjoittamatta tänään.

Uskallan väittää, että tämä on ensimmäinen päivä, kun tunnen todella suurta ahdistusta häistä. Yhtäkkiä tahdonkin siviilivihkimisen, tarjota ruuat todistajille ja juoda kuohuvaa kahdestaan hotellihuoneessa. Tahdon ilmoittaa kaikille, että karkasimme vihille - emmekä aio juhlia lainkaan. Nämä ajatukset syntyivät yöllä, kun mietin jatkuvasti nousevaa budjettiamme. Minun oli tarkoitus karsia sitä, ei kasvattaa! Tahdomme laadukasta ruokaa, riittävästi juomaa, kauniin juhlatilan, upeat puvut, yhteneväisesti pukeutuneet avustajat, ikimuistoista musiikkia... Miksei mikään riitä?
 
Kuva

Kun ajatukset alkoivat juosta riittävän kovaa, totesin meidän aloittaneen hääsuunnittelun liian myöhään. Syytin itseäni kiirehtimisestä hääpaikan suhteen: miksi emme tutkineet enemmän, valinneet lasten vuoksi kauempana autotiestä sijaitsevaa tilaa, kattopalkeilla ja kauniimmilla verhoilla varustettua tilaa... Voitte varmasti kuvitella, kuinka valtaisan lumipalloefektin tällaiset ajatukset aikaansaavat neljältä aamuyöllä. Käytännössä sama ajatuskuvio kosketti jokaista häihin liittyvää tekijää aina mahtavasta valokuvaajasta vahvistamattomaan ja mitä upeimmalta vaikuttavaan pitopalveluun saakka.

Jos olisin kyennyt kaiken väsymyksen, turhautumisen ja paniikin keskellä ajattelemaan järkevästi, olisin löytänyt vastauksen jokaiseen kysymykseen ja epäilykseen. Mutta minun aivoni olivat jumissa, kietoutuneet paniikkiin. Kun vihdoin illalla sain ylhäisessä yksinäisyydessä käydä mökkisaunassa ja vihtoa selkäni kipeäksi, kykenin jälleen ajattelemaan. Ymmärsin täysin, miksi ihastuin Hansakseen ja miksi emme valinneet kaunista, vanhaa navettaa, jonka vuorokausivuokrasta olisi saanut pulittaa tuhat euroa. Hetken hiljaisuuden ja oman rauhan ansiosta aloin jälleen ymmärtää, miksi tahdon sadan läheisimmän ihmisen todistamana lausua sen maagisen sanan ja miksi meidän häämme toteutetaan juuri niin kuin nyt on päätetty.

Kuva

Mutta miksi päätin kirjoittaa, vaikka olin jo aamulla vakaasti päättänyt toisin? Siksi että tämä on hääblogi. Täällä minä jaan iloni ja ihastukseni, kauhuskenaarioni ja ahdistukseni. Tämä on minun paikkani purkaa tätä suunnatonta ajatustulvaa, jota häiden suunnittelu aiheuttaa. Samalla kun tämä blogi toimii minun ajatushautomonani ja ideapankkinani, antaa tämä myös ajattelun aihetta ja mahdollisesti myös ideoita muille morsiamille. Siksi on tärkeää, että olen valmis jakamaan myös nämä ahdistukset täällä. Häiden suunnittelu ei ole vain pehmoista unelmointia ja loputonta ideointia. Yhtä vahvasti siihen kuuluu epävarmuus, itku ja toivottomuus. Silloin tällöin on kyseenalaistettava omia toimintatapojaan ja omia valintojaan, jotta voi olla varma oikeasta suunnasta. Näin tapahtuu myös pilvilinnoissa eläville häähulluille, uskomatonta mutta totta.

8 kommenttia:

  1. Älä huoli. Itse suorastaan rakastin hääsuunnittelua ja siitä huolimatta pari päivää ennen häitä istuin sohvalla ja ompelin itkien koristetta (ei koskaan lopulta muistettu käyttää), koska tekemistä oli ihan liikaa. Moni juttu unohtuikin ja jäi tekemättä, mutta lopulta ne pikkumurheet jäivät sen ihanan hääfiiliksen varjoon. Eli sattuuhan näitä meille kaikille. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllähän niitä sattuu. :) Se vain oli niin jännä, kun tähän mennessä ei ole tullut yhtä voimakkaita kielteisiä tunteita. Uskoisin, että tuo ei kyllä jäänyt viimeiseksi kerraksi, jolloin koko touhu epäilyttää...

      Poista
  2. Täällä toinen kohtalotoveri! Budjetti ylitetty jo reippaasti yli 6000e ja kesäkuussa varsinkin huomasin olevani todella ahdistunut ja suorastaan kyllästynyt koko hää-aiheeseen.

    Välillä kun huilii ja koittaa olla miettimättä koko asiaa niin kyllä se siitä taas lähtee rullaamaan. Mutta aiemmin kun pelkäsin, että masennun häiden jälkeen niin nyt toivon vain koko häiden olevan nopeasti ohi!

    Mutta tämä on tällaista aalloissa menevää hommaa. Välillä ihan intona suunnittelee kaikkea ja välillä taas itkee ihmisraunioina keittiönlattialla. Sulhasilla meissä kestämistä ;)

    Kaikki järkkääntyy, niin teillä kuin meilläkin ja saadaan varmasti unelmien häät. Kerran se vaan lompakossa kirpasee <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No varsinaista aaltoilua tämä kyllä on! Huh huh, välillä vähän hirvittää edessä olevat yhdeksän kuukautta :D Sulhasta tosiaan vielä enemmän :D

      Poista
  3. Minullakin on tullut tälläisiä epätoivon tunteita.
    Omat tunteet on tosin lähinnä siksi että pelkään osan reaktiota tähän meidän hääuutiseen.
    Tiedän sen että välttämättä miehen puolelta kaikki eivät onnesta hihku tätä kuulessaan, tämä laittaa välillä (usein) miettimään sitä että karkaisi kahdestaan salaa vihille. Lopulta kuitenkin tajuan sen tämä on meitä kahta varten, viis muista.

    Myös budjetin kasvaminen inhottaa, mutta loppujen lopuksi kun sitäkin miettii niin menee sitä rahaa kokoajan kaikkeen muuhunkin hömpän pömppään, miksei sitten häihinkin voisi mennä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoilla ajatuksilla olen tuon budjetin kanssa. Eri asia olisi, jos oikeasti tekisi tiukkaa rahasta, mutta kun me nyt saamme helposti näillä tuloilla säästettyä isommankin summan, niin ei ole niin justiinsa. Mutta siitä huolimatta haluaisin vähän tinkiä jostain rahallisesti...

      Ja siinä olet ihan oikeassa, että häät ovat vain hääparia varten, muista viis. Itselleni kaikista vaikein paikka on ollut se, ettei sulhasen äiti ole kertaakaan onnitellut meitä millään tavalla hääuutisen kuultuaan. Mutta minkäs teet, meidän elämämmehän tämä on eikä hänen.

      Poista
  4. Niin tuttua! Täällä tunteet ovat menneet kuin vuoristoradassa. Välillä odottaa juhlaa tosi paljon ja välillä aivan yhtä paljon sitä, että koko päivä olisi jo ohi. Välillä haluaisi kaiken suuren tilalle jotain hyvin intiimiä ja yksityistä, vaikkapa vihkimisen ulkomailla ihan kahdestaan, mutta sitten kun saa viestejä ystäviltä, jotka odottavat meidän häitä tosi paljon, tulee taas sellainen fiilis, että ihan mahtavaa saada koko porukka kasaan ja juhlimaan meitä! Jotenkin silti olen siinä uskossa, että kaikesta jännityksestä ja stressistä huolimatta päivästä tulee ihana ja kaiken vaivan arvoinen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa uskon minäkin, mutta tuo vuoristoratatunne on niiiiiiiin tuttu. :D

      Poista