keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Vihkiminen


Odottaessamme sakastissa vihkimisen alkamista alkoi jännitys hiljalleen hiipimään minuun uudelleen. Potrettikuvausten alettua olin saanut hetkeksi rentoutua, mutta vieraiden kerääntyessä kirkkoon pieni pala nousi kurkkuuni uudelleen. Sulhasta tosin jännitti vielä enemmän, sillä hän kerta toisensa jälkeen kyseli, milloin oli oikea aika poistua sakastista ja mihin kohtaan hänen pitäisikään asettua. Tässä vaiheessa jännitystä lievitti kuitenkin mielenkiintoiseksi käynyt väittely mikrofeneista, niiden tajuuksista sekä erilaisista häiriöistä, joita kaksi erillistä mikrofonia voi aiheuttaa. Ammattitaitoinen videokuvaajamme Timo onneksi tiesi, mistä puhui ja sai kuin saikin tahtonsa läpi. Loputtoman itsepäinen vahtimestari nimittäin yritti viimeiseen asti estää Timoa asettamasta omaa mikrofoniaan papille. Tämä oli suoranainen tahtojen taistelu, joka kummasti kevensi jännittynyttä tunnelmaa!


Kaikista hermostunein oli kuitenkin neiti kolmevee, joka oli herännyt aamulla aikaisin, eikä oikein malttanut aamupäivän aikana mitään syödäkään. Päätimme luopua unelmastani kulkea yhdessä tyttäremme kanssa kohti alttaria ja lähetimme kolmeveen kaasojeni kanssa kirkon puolelle viihdyttämään itseään vieraiden kanssa. Tämä oli erityisen tärkeää siinä vaiheessa, kun saimme tietää, että kanttori myöhästyy.

Kun me sitten seisoimme isäni ja jokseenkin erikoisen vahtimestarin kanssa kirkon eteistilassa odottamassa urkujen ensisointuja, jännitykseni kohosi entisestään. Kaiken lisäksi palelin vähissä vaatteissani siinä kylmässä tilassa ulko-ovien vieressä. En kyennyt enää seisomaan aloillani, vaan aloin täristä lähes holtittomasti. Lopulta en enää tiennyt, johtuiko tärinäni kylmyydestä vai jännityksestä.


Kohtuuttoman pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen kuulin vihdoin Bachin ensimmäiset sävelet. Urkujen sointi oli niin kaunis, musiikki kuulosti puhtaammalta kuin olin kuvitellutkaan. Tässä vaiheessa huokasin syvään ja tunsin, kuinka kyyneleet kihosivat silmiini. Hartiat nousivat korviin kovan jännityksen seurauksena - ja suuri kimppunikin peitti lantion sijaan koko rintakehää. Itku oli entistä lähempänä, kun näimme ensimmäiset häävieraat hymyilemässä. Ystäviä, serkkuja, kummeja - kaikki juhlimassa yhdessä meidän kanssamme. "Ei ole nenäliinaa" oli mantra, jota hoin itselleni jatkuvalla toistolla aina alttarille asti.

Alttarilla koitin hienovaraisesti vihjata sulhaselle tarvitsevani nenäliinaa, mutta jännittynyt sulhanen ei ymmärtänyt asiaa ennen kuin tökkäisin häntä kylkeen ja lausuin tarpeeni ääneen. Tässä vaiheessa kyynelten virta tuntui ehtymättömältä. Jännitys purkautui ja säkenöivä onni hiipi sisääni. Mietin muutamaan kertaan, kuinka epätodelliselta tilanne tuntuikaan. Me olimme alttarilla parhaimpiimme pukeutuneina ja pieni määrä meille tärkeitä ihmisiä istuivat meidän takanamme odottamassa kuulevansa ne maagiset sanat. 


Pappi oli tuttu minun rippileiriltäni. Hänen puheensa oli rehellinen ja kaunis, aivan kuten olin odottanutkin. Hän puhui tunteistamme toisiamme kohtaan, keskinäisestä kunnioituksesta jal luottamuksesta. Hän nosti myös esille huumorin, joka on perheessämme merkittävä voimavara, mutta myös sellainen tekijä, jota en koskaan itse huomaa puheissani mainita. On ihanaa, että tällaiset asiat välittyvät myös vihkipapille ilman, että niitä tarvitsee ääneen sanoa. 

Myös papin suhtautuminen tyttäremme kärsimättömyyteen oli ihailtavaa. Onneksi olimme keskustelleet näistä mahdollisista häiriötekijöistä etukäteen, joten tiesimme, että papin reaktiota ei tarvitsisi jännittää. Eikä tarvinnutkaan - edes siinä vaiheessa, kun tyttäremme esitti koko taiteellisen repertuaarinsa ja tunteidensa kirjon. Tytär nimittäin tylsistyi, pyöri lattialla, tutkaili mattoa ja huuteli kovaan ääneen. Välillä tytär oli sylissä ja kaivoi antaumuksella nenäänsä. Sitten hän kaipasi taas lattialle, nosteli hameenhelmoja ja vilautteli napaansa. Kaikista mieluisinta oli kuitenkin häiritä isää ja äitiä, jotka polvistuivat jatkuvasti alttarille. "Isi, väistä!" sai aikaan hyvät naurut juuri ennen sormusten pujottamista. 


Muita morsiamia tämä käytös olisi voinut häiritä, mutta meille se vain oli osoitus siitä, että sitoudumme tähän avioliittoon perheenä - emme vain isänä tai äitinä, emme vain miehenä ja vaimona. Meillä on perhe, joka on yksi tärkeimmistä voimavaroistamme sekä arjessa että juhlassa. Me emme tahtoneet juhlia tuona päivänä kahdestaan ilman lastamme tai ilman läheisten lapsia, sillä meille lapset tekevät juhlan ja ovat merkkinä elämän jatkumisesta. Siksi olikin hienoa, että tyttäremmekin sai kirkossa olla täysin oma itsensä ja osoittaa tahtoaan juuri hänelle tavanomaisin keinoin. Sillä sitä meidän elämämme pienen lapsen kanssa on: luovimista, sietämistä, ehdoitta rakastamista - ja sellaisenaan meille niin täydellistä. On ihanaa, että se sai näkyä myös vihkimisessä.


Kun lopulta poistuimme Hakanpään Trumpettisävelmän ja tyttäremme raivoitkun säestäminä, olin yhä edelleen valtavan liikuttunut ja mielettömän onnellinen. Meidät ohjattiin morsiushuoneeseen, jossa taisin toistella sanoja "käsittämätöntä", "uskomatonta" ja "voitko kuvitella". Astellessamme pääovista ulos meitä odotti upea ryhmä hymyileviä ihmisiä huiskutusviireineen. Tässä vaiheessa ilo kupli sisälläni vahvemmin kuin hetkeäkään aiemmin.


 Kaikkien kuvien oikeudet kuuluvat valokuvaaja Denis Heimoselle, ethän kopioi luvatta.

24 kommenttia:

  1. Oi että! Ihanan onnellisia kuvia. Teidän neiti kolmevee on kyllä aika ihana tapaus :) Teillä on niin oikea asenne tuohon lapsen mukaan ottamiseen, tilanteet ovat aitoja ja elämänmakuisia. Ja kyllähän näin lukijalle ja kuvien katselijalle väkisinkin nousi hymy huulille noista neidin touhuista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Videomateriaali se vasta elämänmakuista onkin! :D Vihkiminen oli niin meidän näköisemme: lämmin, rakkaudentäyteinen ja hauska. Ilman kolmeveetä tunnelma olisi ollut vain puolet tästä.

      Poista
  2. Sun kampaus ja hiuskoru ovat niin huokauksia aiheuttavan ihania <3 Koko häälook on upea! Hih, ihana pikkuneiti ihanine kultatennareineen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Minulla oli äärimmäisen kaunis olo koko päivän.

      Meillä oli mimmille toisetkin kengät, mutta lopulta nuo tennarit olivat ihan täydellinen yhdistelmä kultaisten asusteiden ja nahkatakin kanssa. :) Ja juhlapaikalla neiti viilettikin jo ilman kenkiä ja sukkiksia. :D

      Poista
  3. Voi pientä rinsessa, aivan valtavan suloinen neiti teillä! Kuvien ja tunnelman pitää ollakin teidän näköisenne, ihan sama muista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, juhla oli meidän ja niin vahvasti myös meidän näköisemme. :) Kyyneleet silmissä vieläkin muistelen näitä hetkiä.

      Poista
  4. Apua! Ensin kyynelehdin, kun kuvittelin tunnelmaasi, sitten nauroin hauskoja kuvia ja pikku neidin hauskaa luonnetta! :D ihania kuvia <3 sinä olet Maarit todella kaunis! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnelma oli melkoisen intensiivinen ja herkkä myös tätä kirjoittaessani, mikä näköjään näkyy valtavassa kielioppivirheiden määrässä. :D Mutta kiitos. <3 Ihanaa päästä lukemaan kohta teidän päivästänne!

      Poista
  5. Ihanan ikimuistoinen kirkkoseremonia, ajattele kun tyttäresi katsoo tätä aikuisena. Ihanan rentoa ja hauskaa!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa materiaalia myös teini-iän potentiaalisia poikaystäviä varten! ;)

      Poista
  6. Pikkuneiti nosti kyllä hymyn huulille. Aivan ihana! Ja hienoa, että asiasta jäi muistot kuvina. Monesti nämä hieman kaavasta poikkeavat asiat ovat niitä, jotka jäävät oikeasti mieleen, ei papin puhe tai kirkkomusiikki.

    Olet ollut tosi kauniina! Varsinkin kampaus on ihastuttava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ylenpalttisena herkistelijänä mietiskelen papin kauniita sanoja vieläkin, mutta pitkällä tähtäimellä varmasti juuri nuo neidin toilailut jäävät mieleen. :)

      Poista
  7. Ihana kun pikkuneiti on saanut olla oma itsensä kaikkine kommervenkkeineen, näin meilläkin tulee olemaan. Oma ajatus on myös että pikkuneiti olisi mukana saattamassa alttarille, saas nähdä miten se saadaan toteutumaan :) Olet ollut kyllä upeana hääpäivänä! Kaunotar.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Minä olisin myös halunnut kulkea kirkon käytävällä yhdessä tyttäremme kanssa, mutta tällä kertaa kohtalo päätti toisin. :)

      Poista
  8. Aivan mielettömän ihania kuvia ja peten kanssa yhdessä ihasteltiin teidän prinsessaa! Mahtava meno! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Neiti kolmevee ei kyllä lainkaan arastellut yleisön läsnäoloa, vaikka etukäteen odotinkin jonkinlaista vieraskoreutta. :D

      Poista
  9. Aivan mielettömiä kuvia, olet ollut todella kaunis. Ja ihan loistavaa, että pikkuneiti on saanut olla oma itsensä. Näin tulee olemaan meidänkin häissä, jännityksellä jo odotan, että millainen meno silloin tulee olemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on mielestäni erittäin tärkeä asia pienten lasten kanssa. :) Siunaamisvaiheessa meitä ilahdutti myös eräs pieni sukulaispoika, joka luuli papin moikkaavaan hänelle kyseisessä tilanteessa. :D Lasten kanssa siis sattuu kaikenlaista - sekä hyvässä että pahassa.

      Poista
  10. Vastaukset
    1. Kiitos. :) Tunnelma oli kyllä mahtava sekoitus kyyneleitä ja naurua.

      Poista
  11. Ihanan rento tunnelma huokuu näistä kuvista! Mahtava tuo neitin nenänkaivuuoperaatio XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolmeveen tilannetaju on kyllä huikea! Meitä nauratti suunnattomasti nämä pikkuihmisen toilailut, kun pääsimme ensimmäistä kertaa ihailemaan päivän kuvasaldoa. :D

      Poista
  12. Aivan ihania, elämänmakuisia kuvia, joista aistii sellaisen käsinkosketeltavan aitouden, jota harvemmin kaiken häähötön keskellä näkee. Raggarimorsian toivottaa tuoreelle elinkautisellenne kaikkea mahdollista hyvää! <3
    http://www.toinenkertatodensanoo.blogspot.fi/2014/05/raggarimorsian-on-kesan-kuumin-haailmio.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos kovasti! :) Meidän häähöttömme oli kyllä hyvin vahvasti väritetty lasten mukaan. Koimme upeita hetkiä pikkuihmisten tahattoman tilannekomiikan kautta. :)

      Poista