Vesi kielellä: hääjuhlan ruokailu

Olen hehkuttanut upeaa pitopalveluamme siitä asti, kun viime vuonna saimme varattua sen. Jo ensivaikutelma hääjuhlamme ruokatarjoilusta vastanneesta Manodeli Cateringistä oli niin huikea, että en millään olisi malttanut odottaa keväällä järjestettyä maistelutilaisuutta - saati sitten itse hääjuhlaa, jolloin meidän lisäksemme myös kaikki vieraat saivat mahdollisuuden maistella näitä upeita herkkuja. Ja sitähän meidän ruokamme todella oli: upeaa ja herkullista.

Saavuttuamme juhlapaikalle pääsimme hyvin nopeasti aloittamaan ruokailun, sillä suunnitellun vierasmäärän sijaan kokoonpanoon kuului vain noin kuusikymmentä henkilöä. Juhlapaikalle siirtyminen, onnittelujono ja alkumaljan kohottaminen olivat siis ohi huomattavasti nopeammalla aikataululla kuin olimme suunnitelleet. Onneksi pitopalvelun ammattitaitoinen väki oli jatkuvasti ajantasalla ja kykeni laittamaan ruoat esille siten, että pääsimme aterian pariin ilman turhaa odottelua.

Herkullinen menu on esitelty blogin puolella jo aiemminkin, joten en tarkemmin käy sitä läpi. Ruoka oli jopa vielä parempaa kuin maistelutilaisuudessa! Minun osaltani harmillista oli se, etten ollut saanut syötyä jännitykseltäni mitään koko päivänä - enkä oikeastaan parina edellisenäkään päivänä. Tästä syystä - ja myös siitä, että minua edelleen jännitti vietävästi - en saanut syötyä loppuun edes sitä annosta, jonka lautaselleni nostelin.

Ruokailun aikana seurailin hieman vieraitamme. Katselin santsaajien määrää, ja minuun iski paniikki. Aloitin epämääräisesti sopertamaan sulhaselle, ettei ruoka maistu vieraillemme, sillä he eivät ryntäile sankoin joukoin santsaamaan. Sulhanen ihmetteli ääneen näitä minun pohdintojani, tuijotteli puoliksi syötyä ateriaani ja kysyi, olinko ajatellut, että vieraatkin saattoivat jo syödä vatsansa täyteen. En, en ollut. Tässä vaiheessa en kyllä vielä kyennyt niin ajattelemaankaan. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin niin kovasti jännittänyt tulevaa puhettani, että yritin kaikin keinoin viivyttää ruokailua.

Ruoassa ei sen sijaan ollut moitteen sanaa. Vieraat kävivät sankoin joukoin kehumassa ruokaa, ihmettelemässä upeita makuja. Ainoastaan pääruokana ollut pitkään haudutettu häränrinta ei kaikkien mieleen ollut: sisareni söi yhteensä noin kahdeksan palaa tätä herkullista lihaa, kun muutamat muut niitä auliisti hänen lautaselleen ojensivat. Nämäkin, jotka pääruoan lihasta eivät pitäneet, kertoivat kuitenkin saaneensa vatsansa täyteen erityisen herkullisten alkuruokien avulla. Suosikiksi tuntui nousseen saaristolaisleipäsalaatti, joka valloitti minutkin jo maistelutilaisuudessa leipäjuuston ja herkullisesti marinoidun punasipulin avulla.

Hääkakkuvaihtoehtoja saimme sulhasen ihanalta leipuriystävältä. Saimme kolme vaihtoehtoa, joista emme oikein osanneet päättää vain yhtä suosikkia. Siksi päätimme ottaa kahta ihanaa moussekakkua: omena & paahdettu valkosuklaa sekä raparperijogurtti & mansikka. Kumpikin maistui hääpäivänä vielä paremmalta kuin maistiaispalat vastaanottaessamme! Ainoa kakkuihin liittyvä harmi oli se, että minä aivan totaalisesti unohdin mainita pitopalvelulle pöydällä odottelevasta kakkukoristeesta. Tajusin sen puuttumisen itsekin vasta siinä vaiheessa, kun sunnuntaina juhlapaikkaa siivosimme. Kovin suurta ongelmaa tämä ei tietysti tuottanut, kun asiaa ei häähumussa huomannut lainkaan. Seuraavana päivänä minua tietysti harmitti kovin, kun niin kaunis koriste jäi lopulta käyttämättä.

Hääkakku leikattiin lopulta hyvin perinteisin menoin, vaikka olimme alun perin yhdessä sopineet, että meistä kumpikaan ei polkaise. Emme olleet tehneet uusia sopimuksia asian suhteen, mutta yhtäkkiä se vain oli itsestäänselvyys, että yritämme toisemme tässä taistossa voittaa. Ja niinhän siinä kävi - kuten ilmeistäkin voitte päätellä - että sulhanen vei tämän voiton kotiin, tosin pienen epärehellisyyden turvin. Tuore vaimo piti huolen siitä, ettei epärehellisyys jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Hääkakkujen rinnalle otimme Manodelilta herkullista porkkanakakkua. Epäröimme valintaamme aina maistelutilaisuuteen asti, jolloin porkkanakakun mehevyys ja upea maku sulatti sulhasenkin sydämen. Vierailla siis riitti valinnanvaraa myös jälkiruokien osalta! Odotetuin herkku niin lapsivieraiden kuin muutamien aikuistenkin osalta oli kuitenkin karkkibuffet. Vieraat täyttivät pusseja ja kakkupaperista tehtyjä tötteröitä vielä illan viimeisillä minuuteilla. Vierasmäärän reipas kutistuminen näkyi kuitenkin myös karkin menekissä, sillä meille jäi runsaasti ylimääräisiä herkkuja. 

Kaiken kaikkiaan olemme erittäin tyytyväisiä sekä ruokailun että kahvittelun sujumiseen. Ruokailun jälkeen tunnelma alkoi vähitellen rentoutua, kun ihmiset olivat saaneet ne muutamat alkoholiannoksensa ja minäkin suoriuduin puheestani alkujännityksestä huolimatta. Huolimatta aikataulujen pettämisestä, eli suunniteltua nopeammasta etenemisestä, loistavaakin loistavampi pitopalvelumme oli jatkuvasti erittäin hyvin ajan hermolla. Ruoka oli mielettömän herkullista ja palvelu pelasi koko illan saumattomasti. Puuttuvat asiat - kuten leipävalikoima, kakkukoriste ja kahviservetit - eivät menneet pitopalvelun piikkiin, vaan joudumme myöntämään ne omaksi huolimattomuudeksemme, sillä olimme halunneet itse järjestää kaiken tuon. Leivät olivat sujuvasti kotipakkasessa, kakkukoriste ja hääjuhlan tyylin mukaan ostetut kahviservetit pöydällä pussissa. Mikäli vielä järjestämme juhlia, joissa turvaudumme pitopalvelun apuun, tulemme ehdottomasti kääntymään Manodelin puoleen uudelleen - niin upea kokemus meille tästä illasta jäi.

Kaikkien kuvien oikeudet kuuluvat valokuvaaja Denis Heimoselle, ethän kopioi luvatta.

Vihkiminen

Odottaessamme sakastissa vihkimisen alkamista alkoi jännitys hiljalleen hiipimään minuun uudelleen. Potrettikuvausten alettua olin saanut hetkeksi rentoutua, mutta vieraiden kerääntyessä kirkkoon pieni pala nousi kurkkuuni uudelleen. Sulhasta tosin jännitti vielä enemmän, sillä hän kerta toisensa jälkeen kyseli, milloin oli oikea aika poistua sakastista ja mihin kohtaan hänen pitäisikään asettua. Tässä vaiheessa jännitystä lievitti kuitenkin mielenkiintoiseksi käynyt väittely mikrofeneista, niiden tajuuksista sekä erilaisista häiriöistä, joita kaksi erillistä mikrofonia voi aiheuttaa. Ammattitaitoinen videokuvaajamme Timo onneksi tiesi, mistä puhui ja sai kuin saikin tahtonsa läpi. Loputtoman itsepäinen vahtimestari nimittäin yritti viimeiseen asti estää Timoa asettamasta omaa mikrofoniaan papille. Tämä oli suoranainen tahtojen taistelu, joka kummasti kevensi jännittynyttä tunnelmaa!

Kaikista hermostunein oli kuitenkin neiti kolmevee, joka oli herännyt aamulla aikaisin, eikä oikein malttanut aamupäivän aikana mitään syödäkään. Päätimme luopua unelmastani kulkea yhdessä tyttäremme kanssa kohti alttaria ja lähetimme kolmeveen kaasojeni kanssa kirkon puolelle viihdyttämään itseään vieraiden kanssa. Tämä oli erityisen tärkeää siinä vaiheessa, kun saimme tietää, että kanttori myöhästyy.

Kun me sitten seisoimme isäni ja jokseenkin erikoisen vahtimestarin kanssa kirkon eteistilassa odottamassa urkujen ensisointuja, jännitykseni kohosi entisestään. Kaiken lisäksi palelin vähissä vaatteissani siinä kylmässä tilassa ulko-ovien vieressä. En kyennyt enää seisomaan aloillani, vaan aloin täristä lähes holtittomasti. Lopulta en enää tiennyt, johtuiko tärinäni kylmyydestä vai jännityksestä.

Kohtuuttoman pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen kuulin vihdoin Bachin ensimmäiset sävelet. Urkujen sointi oli niin kaunis, musiikki kuulosti puhtaammalta kuin olin kuvitellutkaan. Tässä vaiheessa huokasin syvään ja tunsin, kuinka kyyneleet kihosivat silmiini. Hartiat nousivat korviin kovan jännityksen seurauksena - ja suuri kimppunikin peitti lantion sijaan koko rintakehää. Itku oli entistä lähempänä, kun näimme ensimmäiset häävieraat hymyilemässä. Ystäviä, serkkuja, kummeja - kaikki juhlimassa yhdessä meidän kanssamme. "Ei ole nenäliinaa" oli mantra, jota hoin itselleni jatkuvalla toistolla aina alttarille asti.

Alttarilla koitin hienovaraisesti vihjata sulhaselle tarvitsevani nenäliinaa, mutta jännittynyt sulhanen ei ymmärtänyt asiaa ennen kuin tökkäisin häntä kylkeen ja lausuin tarpeeni ääneen. Tässä vaiheessa kyynelten virta tuntui ehtymättömältä. Jännitys purkautui ja säkenöivä onni hiipi sisääni. Mietin muutamaan kertaan, kuinka epätodelliselta tilanne tuntuikaan. Me olimme alttarilla parhaimpiimme pukeutuneina ja pieni määrä meille tärkeitä ihmisiä istuivat meidän takanamme odottamassa kuulevansa ne maagiset sanat. 

Pappi oli tuttu minun rippileiriltäni. Hänen puheensa oli rehellinen ja kaunis, aivan kuten olin odottanutkin. Hän puhui tunteistamme toisiamme kohtaan, keskinäisestä kunnioituksesta jal luottamuksesta. Hän nosti myös esille huumorin, joka on perheessämme merkittävä voimavara, mutta myös sellainen tekijä, jota en koskaan itse huomaa puheissani mainita. On ihanaa, että tällaiset asiat välittyvät myös vihkipapille ilman, että niitä tarvitsee ääneen sanoa. 

Myös papin suhtautuminen tyttäremme kärsimättömyyteen oli ihailtavaa. Onneksi olimme keskustelleet näistä mahdollisista häiriötekijöistä etukäteen, joten tiesimme, että papin reaktiota ei tarvitsisi jännittää. Eikä tarvinnutkaan - edes siinä vaiheessa, kun tyttäremme esitti koko taiteellisen repertuaarinsa ja tunteidensa kirjon. Tytär nimittäin tylsistyi, pyöri lattialla, tutkaili mattoa ja huuteli kovaan ääneen. Välillä tytär oli sylissä ja kaivoi antaumuksella nenäänsä. Sitten hän kaipasi taas lattialle, nosteli hameenhelmoja ja vilautteli napaansa. Kaikista mieluisinta oli kuitenkin häiritä isää ja äitiä, jotka polvistuivat jatkuvasti alttarille. "Isi, väistä!" sai aikaan hyvät naurut juuri ennen sormusten pujottamista. 

Muita morsiamia tämä käytös olisi voinut häiritä, mutta meille se vain oli osoitus siitä, että sitoudumme tähän avioliittoon perheenä - emme vain isänä tai äitinä, emme vain miehenä ja vaimona. Meillä on perhe, joka on yksi tärkeimmistä voimavaroistamme sekä arjessa että juhlassa. Me emme tahtoneet juhlia tuona päivänä kahdestaan ilman lastamme tai ilman läheisten lapsia, sillä meille lapset tekevät juhlan ja ovat merkkinä elämän jatkumisesta. Siksi olikin hienoa, että tyttäremmekin sai kirkossa olla täysin oma itsensä ja osoittaa tahtoaan juuri hänelle tavanomaisin keinoin. Sillä sitä meidän elämämme pienen lapsen kanssa on: luovimista, sietämistä, ehdoitta rakastamista - ja sellaisenaan meille niin täydellistä. On ihanaa, että se sai näkyä myös vihkimisessä.

Kun lopulta poistuimme Hakanpään Trumpettisävelmän ja tyttäremme raivoitkun säestäminä, olin yhä edelleen valtavan liikuttunut ja mielettömän onnellinen. Meidät ohjattiin morsiushuoneeseen, jossa taisin toistella sanoja "käsittämätöntä", "uskomatonta" ja "voitko kuvitella". Astellessamme pääovista ulos meitä odotti upea ryhmä hymyileviä ihmisiä huiskutusviireineen. Tässä vaiheessa ilo kupli sisälläni vahvemmin kuin hetkeäkään aiemmin.

 Kaikkien kuvien oikeudet kuuluvat valokuvaaja Denis Heimoselle, ethän kopioi luvatta.

Otteita potrettikuvauksista.

Nyt kun on juhlittu kaksveen kasvamista virallisesti kolmeveeksi, on aika palata taas häähumun pariin. Pääsette vihdoin tutkailemaan myös potrettikuviamme. Mehän suuntasimme Sipoon vanhalle kirkolle eri aikaan, sulhanen ensimmäisenä, jotta saimme otettua first look -kuvia. Ainoa ikävä puoli tässä oli se, että minä en jännitykseltäni kyennyt tekemään muuta kuin irvistämään kummallisesti. Näistä ihanista ensisilmäyskuvista ei ole siis kovin montaa julkaisukelpoista olemassa.

Potrettikuvausten ilma oli yhtä ailahtelevainen kuin edellisenäkin päivänä. Juhlatilaa koristellessamme saimme ihastella kevyestä lumesta valkoiseksi värjäytynyttä pihamaata, mutta jo illalla ajoimme kotiin sateen saattelemina. Lähtiessämme potrettikuvauksiin aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta ja ilma tuntui jokseenkin lämpimältä. Saapuessamme Sipoon vanhalle kirkolle taivas oli täyttynyt pilvistä, eikä aurinkoa näkynyt enää missään. Jo tässä vaiheessa lämpötila tuntui turhankin viileältä.

Heti ensisilmäyskuvien jälkeen oli aika aloittaa virallisten pönötyskuvien ottaminen. Kuvaaja pyysi kimppua mukaan kuviin, jolloin muistin välittömästi, että minun hääkimppuni sekä tyttären kannettavaksi tarkoitettu heittokimppu majailevat yhä edelleen isän pöydällä. Kuvia päätettiin ottaa siis ilman kimppua - ja suunnitelmista poiketen myös paljon enemmän ilman kolmeveetä, sillä aktiivista tytärtä kiinnostivat huomattavasti enemmän hiekkakentällä juoksentelu ja autossa istuminen kuin tylsät kuvaukset.

Lopulta sade yltyi vanhalla kirkolla niin kovasti, että meidän oli pakko jättää potrettikuvaukset kesken. Olimme ehtineet kuvata vain tunnin, emmekä olleet päässeet vielä lainkaan käsiksi lähettämiini Pinterest-ideoihin. Tässä vaiheessa minun oli kuitenkin nieltävä pettymykseni, sillä koko muu kuvausryhmä ammattitaitoista kuvaajaamme lukuun ottamatta oli syväjäässä. Itsekään en kyennyt enää keskittymään kuvauksiin, sillä sade ja kylmä, piiskaava tuuli saivat minut voimaan huonosti. Olisin halunnut ottaa runsaasti kuvia myös ilman takkia, mutta muutamien kuvien jälkeen tämä osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi.

Tässä vaiheessa päätimme siirtyä vihkikirkolle kahdessa erässä - käytössä kun oli vain meidän hääautomme. Pääsimme kaikki sakastiin lämmittelemään, ja lopulta aurinkokin pilkisti pilvien lomasta. Tässä vaiheessa päätimme vielä kertaalleen uhmata kylmää säätä ja kovaa tuulta. Lähdimme siis kirkon pihalle ottamaan viimeiset potrettikuvat. Sulhanen tärisi niin kovasti, että ajattelin jokaisen kuvan tärähtävän.

Potrettikuvaukset eivät siis sujuneet lainkaan alkuperäisten suunnitelmien mukaan, sillä Suomen keväinen sää yllätti meidät täysin. Lisäksi kimppu saatiin kuviin vasta vihkikirkolla, eikä siinä vaiheessa ollut enää aikaa kunnon kuville - lämmittely, säätilan muuttuminen ja kimpun saapuminen kun veivät kaikki oman aikansa. Näistä epäonnisista tekijöistä huolimatta saimme kuin saimmekin kauniita kuvia muistoksi. Ja siitä, että minä olen todella huono kuvattava. Ja siitä, että sulhasen heikko kylmäsietokyky näkyy liki jokaisessa kuvassa. Mutta muistojahan nämä vain ovat. Muistoja, muistoja vain.

Kaikkien kuvien oikeudet kuuluvat valokuvaaja Denis Heimoselle, ethän kopioi luvatta.

Äidinrakkaus.

Copyright: Denis Heimonen

Tämän kirjoituksen myötä tahdon toivottaa kaikille äidille hyvää äitienpäivää. On ihanaa, että olen saanut nauttia näistä äitiyden onnellisista ja ajoittain myös raivostuttavista hetkistä jo kolme vuotta. Vaikka potrettikuvauksia, vihkimistä ja häiden pieniä yksityiskohtia pääsette ihailemaan kunnolla vasta ensi viikolla, tahdon vilauttaa muutamia äitiyden tähtihetkiä ja oman äidin ikävää hääpäivältä.

Copyright: Denis Heimonen

Copyright: Denis Heimonen

Tosin loppuvat kerran askeleet vaeltajilta,

kukin vuorastaan on nukkuva syliin maan.

Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,

nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

- Uuno Kailas.

Hääpäivän aamu

Nyt kun vatsatautisen perheen vointi alkaa kokonaisuudessaan hieman kohentua, on aika käydä jälleen kiinni hääpäivän tapahtumiin. Hääpäivän aamu valkeni vain muutaman tunnin unien jälkeen. Vietimme viimeisen yhteisen yön susiparina samassa sängyssä koko perhe, mutta aamulla tiemme erkanivat. Kun olin saanut nautittua aamukahvini, sulhanen vei minut ja tyttäremme isäni luokse valmistautumaan. Isä olikin siellä jo hereillä ja meitä odottamassa. Olimme kaikki kuitenkin enemmän tai vähemmän, emmekä muistaneet kuvailla valmistautumista lainkaan. Tämä on kyllä osittain hyväkin asia, sillä olisin ollut aivan liian hermostunut sietääkseni jatkuvaa kuvailua lähelläni. Aivan kuten olin liian hermostunut syömään mitään, vaikka koko aamun ja aamupäivän oli ruokaa tarjolla.

Ninkan huikean taitava ja upea Nina saapui isäni luokse vain vähän meidän jälkeemme. Toisen kaasoni piti olla paikalla samaan aikaan, mutta meille oli syntynyt asiassa pieni väärinkäsitys. Poikkesimme siis alkuperäisestä suunnitelmasta ja aloitimme minun hiuspohjani käsittelyllä. Tämän jälkeen saapuikin kaaso numero yksi, joten aikataulutkin lähtivät jälleen rullaamaan.

Samaan aikaan toisaalla asiat eivät kuitenkaan sujuneet ihan suunnitelmien mukaan. Olin ilmoittanut sulhaselle, että bulldogin voi viedä hoitopaikkaan heti kahdeksan jälkeen - kuitenkin ennen yhdeksää, jolloin siellä ei enää ketään olisi paikalla. Sulhanen oli käsittänyt tämän niin, että koiran saisi viedä vasta yhdeksältä. Onneksi tämä tietokatkos ehdittiin korjaamaan ajoissa ja sulhanen ehti koiran kanssa ajoissa paikalle. Yllätys koettiinkin siinä vaiheessa, kun paikalla ei ollutkaan henkilökuntaa vastaanottamassa koiraa, ja sulhasen puhelimesta oli akkukin loppumassa. Pikaisen soitto- ja viestittelykierroksen jälkeen koira jätettiin ulkotarhaan ja sulhanen pääsi noutamaan bestmanit valmistautumaan kanssaan.

Meidän valmistautumisemme sujui hyvässä aikataulussa. Jokainen oli oikein tyytyväinen meikkiinsä ja kampaukseensa, mutta jälleen kerran minulle tuli kiire muiden valmisteluiden kanssa. Tulostelin vielä viime hetkillä muutamia paperituotteita ja kasailin lisää tavaraa lasten puuhanurkkaan. Nämä kaikki jäivät kuitenkin edelleen sinne isän luokse siinä vaiheessa, kun viimeisetkin ihmiset olivat suunnanneet kohti kirkkoa tai juhlapaikkaa. Myös kasa kehyksiä, jotka piti ottaa mukaan jo perjantaina, jäivät yhä edelleen lauantaina oman kotimme kätköihin. Sentään alla olevassa kuvassa näkyvä tyttärelle suunniteltu panta muistettiin ottaa mukaan, vaikka pieni morsiusneitomme ei sitä enää potrettikuvausten jälkeen suostunutkaan päähänsä laittamaan. Tämäkin upea hiuskoriste on taitavan Ninan käsialaa.

Valmistautumisen huvittavin hetki koettiin, kun kävimme kiivasta soittokierrosta sekä sulhasen että bestmanien kanssa. Muistutin ajoissa, että jokainen miespuolinen tarkistaa kauluspaitansa kunnon ja silittää sen tarvittaessa. Silittämistä tähän päivään asti sujuvasti vältelleet herrat ottivatkin taitavasti ohjat omiin käsiinsä. He nimittäin katsoivat YouTuben kautta opetusvideoita siitä, kuinka kauluspaita silitetään. Ongelmaksi muodostui vain se, etteivät rypyt siloittuneet näilläkään ohjeilla. Onneksi neuvokas morsian muisti kysyä, opetteliko miesväki myös silitysraudan käyttöä. Kukaan miehistä ei ollut tullut ajatelleeksi, että ryppyjen siliämiseen saatettaisiin tarvita höyryä. Ja höyryähän muodostuu vasta siinä vaiheessa, kun silitysraudan vesisäiliö on täytetty.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Siitäkin huolimatta, että unohdin mainita isälle, että pöydällä oleva viehe on tarkoitettu hänelle. Ja siitä, että minun ja tyttären kimput jäivät autuaasti isän keittiöön, kun suuntasimme kohti potrettikuvauksia.

Toipumista

Blogissa on ollut muutaman päivän hiljaisuus, kun koko pieni perheemme sairastui vatsatautiin. Täytyy myöntää, että yhden vessan omaavassa asunnossa on oikein mukava kolmihenkisen perheen sairastella samaan aikaan. Onneksi tauti on nyt talttumassa.

Ja mikäs sen paremmin edistäisikään vatsataudista paranemista kuin mahtavan hääkuvaajamme lähettämä kuvapaketti! Tässä siis teille pienen pieni maistiainen tulevasta ennen kuin sukellan jälleen peittojen alle toipumaan.

Hääpäivää valmistellessa

Minun tekisi mieli kertoa teille kaikki meidän hääpäivästämme yhdellä kertaa. Olen itse yhä edelleen niin häkeltynyt ja niin innoissani kaikista niistä upeista asioista, joita hääpäivänä koimme, että minun on vaikea pitää tätä kaikkea sisälläni. Yritän kuitenkin kertoa päivän etenemisestä mahdollisimman lukijaystävällisesti, jotta välttyisitte kuva- ja informaatioähkyltä.

Ajattelin aloittaa hääkertomuksen hääjuhlaa edeltävästä viikosta. Minä olin niin stressaantunut ja hajamielinen, etten kyennyt edes ikuistamaan viikon tapahtumia ennen perjantaita. Maanantaina vietin nimittäin kiireistä viimeistä työpäivää, jonka jälkeen suuntasin kaason kanssa ostoksille. Kovin vähän tavaraa tarttui vielä tässä vaiheessa mukaan, mutta pää oli ideoita ja intoa täynnä. Pieni ahdistuskin toki alkoi tässä vaiheessa hiipimään mieleeni... Kotiin pääsin illalla vasta kahdeksan jälkeen, kun koira oli käytetty rokotuksissa ja muutamia juoksevia asioita oli hoidettu isän luona. Päivän mielenkiintoisin tapahtuma koettiin, kun sulhanen sai Stockmannilta puhelun; joku oli yrittänyt tilata hänen nimissään tavaraa useilla tuhansilla euroilla. Onneksi hälytyskellot olivat soineet myös Stockmannin asiakaspalvelussa, josta oltiin yhteydessä kanta-asiakkuuden omaavaan sulhaseen. Nyt asia on poliisin käsittelyssä ja sille voi jopa nauraa, kun sattui niin sopivasti juuri hääviikon kiireiden keskelle.

Tiistaina vietin tuntikausia puhelimessa hoitaen lukemattomia asioita. Olin muun muassa unohtanut ilmoittaa hääpäivästämme ja sitä varten pystytettävistä tienvarsikylteistä ELY-keskukseen. Onneksi asia hoitui puhelimessa nopeasti ja saimme suullisen luvan kylttien pystyttämiseen. Kylteille pääsimme katselemaan sopivia paikkoja vielä samana päivänä, kun suuntasimme Sipoon kirkkoon tapaamaan pappia ja käymään läpi vihkiseremonian etenemistä. Jo tässä vaiheessa tiesin, että vihkimisestä tulee upea. Jännitykseltäni en kyllä ensi alkuun kyennyt tekemään muuta kuin hihittämään hysteerisesti. Myös omapäinen tyttäremme aiheutti naurunpurskahduksia huutamalla kirkon ovilla kakkahätäänsä juuri siinä vaiheessa, kun meidän piti kävellä kohti alttaria.

Keskiviikkona oli aika panikoida iltapalaa. Olimme päättäneet pystyttää hot dog -baarin, mutta äkisti idea meinasi kaatua tarvikkeiden puutteeseen. Päivä kului muutenkin hyvin vauhdikkaissa merkeissä, kun juoksin ostamassa sekä itselleni että melkeinkolmeveelle nahkatakit kuvauksia varten. Samalla erehdyin ostamaan itselleni muun muassa laukun, jonka piti olla budjetin pihistyskohde. Iltaa vietettiin perheen kesken vappuruokia maistellen - kuitenkin hääasioita jatkuvasti pyöritellen.

Torstaipäivän teimme töitä aamusta iltamyöhään. Kokosimme tienvarsikyltit, pakkasimme tavaroita toistensa jälkeen ja yritimme saada kaikki tulosteet tehtyä. Lopulta viimeistelin häälehteä neljä tuntia vain huomatakseni, ettei sen tekeminen valitsemallani tavalla onnistu. Jouduin muun muassa aloittamaan kerran alusta, kun tietokone tuhosi tiedoston täysin. Hermoromahduksen partaalla, raivoitkua vääntäen päätin muuttaa suunnitelmia ja tulostaa yksinkertaisemman version seuraavana päivänä.

Perjantai oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvä päivä ylimääräisen työn tekemiseen. Aamulla säntäsimme tekemään viime hetken ostokset ja saimme kuin saimmekin myös ne hot dog -tarvikkeet kasaan. Tällä samaisella reissulla minä teetin mustavalkokuvia (jotka olisin voinut teettää aikaa sitten) ja sulhanen kävi parturissa (jonka olisi voinut hoitaa jo päiviä sitten). Onneksi etenimme kuitenkin kohtalaisen hyvässä aikataulussa ja pääsimme juhlapaikalle sovistusti puolilta päivin. Tämän jälkeen asiat etenivätkin omalla painollaan - kiireen keskellä. Osa koristeista jäi laittamatta kokonaan, kun aika ja energia loppui kesken, ja vain pieni osa pom-pomeista ehdittiin avata. Juhlapaikalle oli ilmestynyt myös kauhistuttavat viininpunaiset samettiverhot esiintymislavaa koristamaan, mutta näillekään emme ennättäneet tehdä mitään. Kun keskiyön jälkeen pääsimme vihdoin lähtemään isäni kanssa juhlapaikalta, lupasin olla armollinen itselleni. Pom-pomien ja viirinauhojen puuttumista ei huomaisi kukaan muu kuin minä, eikä kukaan muu kauhistuisi niiden viininpunaisten hirvitysverhojen vuoksi.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä unet jäivät hyvin vähäisiksi. Kotiin saapuessani kävin vielä suihkussa, käsittelin sitä ihanan kampaajani ohjeiden mukaan ja jäin hetkiseksi kuuntelemaan talon hiljaisuutta olohuoneeseen. Uni ei tullut ainakaan ennen aamuyön tunteja, sillä sängyssäkin pyörin tuntikausia seuraavan päivän koitoksia pohtien. Yhä edelleen minua kuitenkin jaksoivat naurattaa väsyneen sulhasen seikkailut juhlapaikan ja kodin välillä. Tämä sänkari oli nimittäin lähtenyt juhlapaikalta tarkoituksenaan suunnata kotiin tavaroita hakemaan sekä kauppaan, mutta hän olikin lähtenyt ilman kotiavaimia ja ilman lompakkoa. Ääni puhelimen toisessa päässä oli siinä hetkessä melkoisen epätoivoinen. Tässä vaiheessa morsian taisi vielä olla tyynempi kuin sulhanen.