Jokaisen morsiamen painajainen

Tätä osa teistä on ehkä aavistellutkin. Blogin aktiivisuuteen tuli äkillinen notkahdus alkuvuodesta, kun tammikuun kahdenkymmenenyhdeksän julkaisun jälkeen olikin helmikuussa luvassa enää yhdeksäntoista, maaliskuussa kolmetoista. Helmikuussa ilmoitin myös etsiväni uuden puvun, kevyen ja keväisen, vain parin kuukauden varoitusajalla. Kaikkien unelmieni mukainen pitsipuku sai väistyä, kun kevät kolkutteli rintaa.

No, arvaattehan te sen jo. Ei se ollut kevään kolkutusta, vaan jotain ihan muuta. Ehkä jokaisen morsiamen pahin painajainen. Viidentenä päivänä helmikuuta saimme varmistuksen siitä, että hääjuhlassamme on mukana kutsumaton vieras, pieni salamatkustaja. Uutisen myötä maailmani kääntyi hetkeksi ylösalaisin.

Kuva

Sulhasta yllättävä uutinen ilahdutti - hieman hankalasta ajankohdasta huolimatta. Itse pohdin unelmapuvun menetystä, häämatkan siirtymistä, polttareita ilman rohkaisevaa drinkkiä. Valokuvissa vilahteleva pallovatsa oli yksi pahimmista painajaisistani. Onneksi takana on niin monta yhteistä vuotta ja vahvistavaa kokemusta, joiden ansiosta sulhanen osasi ottaa tilanteen haltuun. Vain muutamassa päivässä suruni oli vaihtunut kuplivaan iloon ja jännitykseen. Yhä edelleen tunsin haikeutta unelmieni pitsipukua kohtaan, mutta vähitelleen ajatukset alkoivat kääntyä toisaalle.

Kevät toikin hääsuunnittelun osalta mutkia matkaan. Aikataulut eivät pitäneet, kun en väsymykseltäni kyennyt edes blogin kommentteja lukemaan. Tuhat ja yksi projektia odotti valmistumistaan, odotti ja odotti. Viikot vierivät, mutta asiat eivät edenneet. Yhä useammin huomasin kulkevani sieltä, mistä aita oli matalin. Ajatukset kulkivat puolitiessä: hääsuunnittelua varjostivat nyt pelot ja epäilykset. Polttareita järjestävät kaasoni saivat tiedon heti alkumetreillä, mutta muuten asia pidettiin salassa. Vasta polttaripäivänä jouduin kieltäytymään juomatarjoilusta ja ikään kuin kostona lauloinkin loppuillasta duettoa Paula Koivuniemen kanssa Pressan lavalla.

Kuva

Alun peloista ja epäilyksistä huolimatta kaikki sujui hyvin. Selvisin polttareista, hääjuhlan puheista ja jopa siitä uuden hääpuvun metsästyksestä. Ei tuo Lillyn tyllihelmainen puku koskaan tuonut minulle sitä tunnetta, jonka Forever Yoursin upea pitsiluomus minulle antoi. Siitä huolimatta tunsin itseni kauniiksi puvun kanssa ja mikä tärkeintä, se antoi anteeksi tuon kasvavan vatsakummun. Osa vieraista sai kuulla uutisen silloin, kun ensimmäinen ultraäänitutkimus oli takana. Monet vieraista kuitenkin pääsin yllättämään puheellani, jossa viittasin tulevaan syksyyn kutakuinkin näin:

"Olen onnellinen tästä perheestä, jota olen kanssasi saanut rakentaa. Olet parhain mahdollinen isä; olet huomaavainen ja aidosti läsnä. Erityisen onnellinen olen siitä, että syksyllä saamme jälleen nähdä uuden ihmeen, uuden pienen elämän syntyvän."

Hääjuhla sai uutisen ansioista aivan uudenlaisia piirteitä, merkittävää syvyyttä ja lupauksen elämän jatkumosta. Kun kaksi viikkoa sitten saimme varmistuksen siitä, että vatsassa kasvaa pieni ja terve poika, alkoi syksykin tuntua aivan uudella tavalla odottamisen arvoiselta.